Huhhuh mikä jännitys iski ennen Elixia-visiittiä! Heräsin jo ennen kellonsoittoa sydän tykyttäen ja vatsa nipistellen, enkä osannut ajatella juuri muuta kuin: "Mihin meninkään lupautumaan." Osaava Nainen -messutkin menivät hengittämiseen keskittyen ja tiukasti ajankulua silmälläpitäen. Onhan se uusien juttujen jännittäminen ihan normaalia, mutta en käsitä miten tulikin niin kova paniikki päälle! Ei nimittäin ihan heti tule mieleen tilannetta jolloin olisin hermoillut yhtä pahasti. Pääsin kuitenkin tajuissani Elixialle saakka ja vieläpä hieman etuajassa, joten kipitin juoksumatolle lämmittelemään ja purkamaan jännitystä. Sainkin rauhoituttua yllättävän hyvin kun ravasin lyhyen spurtin, mutta kyllä vaan silti pelkäsin tajun lähtevän ensimmäisien kyykkyjen aikana.
Loppupeleissä luokkakaverini (sanokaamme häntä herra V:ksi) teki koko hommasta erittäin rennon "tapahtuman" ja viihdyin vallan mainiosti. Treenailin toisen jalkasettini normaalisti ja V koutsasi koko ajan vieressä ja teki samat hommat perässä. Ähkimisen ja puhkimisen lomassa juteltiin niitä näitä, enkä voi kuin ihmetellä miten kaikki "punttiäijät" jotka henkilökohtaisesti tunnen voivat olla niin älyttömän mukavia. Missä on kaikki ne testosteronihirviöt, jotka raivoissaan vääntelevät rautatankoja ja heittelevät kanssatreenaajia kuin perunasäkkejä?
Painot olivat vähän kovemmat kuin mitä olen tottunut käyttämään, sillä en puhu punttista ja siksi en myöskään ole ikinä ottanut tangon painoa huomioon lisäillessäni kiloja. Tuntui kuitenkin todella hyvältä olla jopa siinä määrin lujilla, etten viimeisessä kyykyssä päässyt enää ylös omin avuin. Tai ehkä olisinkin päässyt, mutta pelkäsin otsasuonen räjähtävän ja silmien pulpahtavan ulos kuopistaan... Lantionnostoissakin sai aivan mahtavan tuntuman takareisiin ja pakaroihin, eikä asentoon pääseminenkään tuottanut tavanomaista tuskaa, kun kaveri oli nostamassa tangon lantiolle. Loppuun rykäistiin vielä meitsille täysin tuntemattomia kahvakuulailuja ja kyykkäilyt jatkui jatkumistaan, vaikka jalat huusivatkin jo hoosiannaa ja luulin housujenkin pian repeävän. Loppuverryttely menikin sitten täysin löntystelyksi ja venyttelymatollekin olisi voinut jäädä kaksinkerroin makaamaan. Loistava treeni! Jännitys tosin ei tahtonut kaikota millään, vaan jatkaessani matkaani kaiman tupareihin kävin yhä aivan järjettömillä ylikierroksilla.
Viikkoa aiempana lauantaina tempaisin myös vähän poikkeavan "treenin". Shaun T ja hänen puolisonsa Scott lupasivat jo aikaa sitten tehdä 200 power jumpia kolmessa minuutissa, jos kyseistä asiaa koskeva Fb-postaus saa 200 000 tykkäystä. Se luku ylitettiin tietenkin niin että humahti ja lähempänä tempauksen ajankohtaa siitä huudeltiin naamakirjassa aika paljonkin. Tuossa tuoksinnassa menin sitten lupautumaan itsekin samaan yritykseen. Koville se otti - keuhkot meinasivat sanoa itsensä irti, sain epämääräisen köhän ja monta päivää pohkeeni olivat niin jumissa, että jalat menivät ihan vänkyrälle - mutta onnistuin! Täytyy sanoa, että olen aika ylpeä itsestäni, vaikka asento olisi kyllä voinut olla parempikin välillä. Täytyy myös sanoa, että ei enää ikinä. Hullujen hommaa. Tässä vähän tylsähkö video pomppimisestani. Kiitokset mamille kuvaamisesta ja olohuoneen lainaamisesta!
Pääsin kuin pääsinkin muuten käymään kehonkoostumusmittauksessa messuilla! Herrasmies jonka kanssa kävin papereitani läpi, sanoi että harvemmin näkee yhtä hyvää kehitystä vuodessa kun lähtökohtakin on ollut ihan jeppis, wohoo! Tavoitepainokaan ei ollut enää se 56,7kg mihin en varmaan ikinä tule pääsemään, vaan tämänhetkinen painoni. Olen itsekin todella tyytyväinen tuloksiin, kun en kuitenkaan millään supertiukalla dietilläkään ole kärvistellyt. Tästä eteenpäin sitten koitan hiljalleen yhä vähentää herkutteluja (ihan jo rahankulutuksen ja hampaidenkin takia), mutta otan edelleen rennosti enkä ala ihan herkkunatsiksi. Tottakai tavoitteita on yhä enkä ala löysäilemään, mutta mitäpä tässä stressaamaan. Jatketaan samalla meiningillä niin eiköhän hyviä asioita tapahdu! Katsotaan sitten taas vuoden päästä miltä InBody-paperi silloin näyttää. Tärkeintähän on, että meitsi viihtyy juuri nyt tavattoman hyvin omassa kehossani.
Loppupeleissä luokkakaverini (sanokaamme häntä herra V:ksi) teki koko hommasta erittäin rennon "tapahtuman" ja viihdyin vallan mainiosti. Treenailin toisen jalkasettini normaalisti ja V koutsasi koko ajan vieressä ja teki samat hommat perässä. Ähkimisen ja puhkimisen lomassa juteltiin niitä näitä, enkä voi kuin ihmetellä miten kaikki "punttiäijät" jotka henkilökohtaisesti tunnen voivat olla niin älyttömän mukavia. Missä on kaikki ne testosteronihirviöt, jotka raivoissaan vääntelevät rautatankoja ja heittelevät kanssatreenaajia kuin perunasäkkejä?
Painot olivat vähän kovemmat kuin mitä olen tottunut käyttämään, sillä en puhu punttista ja siksi en myöskään ole ikinä ottanut tangon painoa huomioon lisäillessäni kiloja. Tuntui kuitenkin todella hyvältä olla jopa siinä määrin lujilla, etten viimeisessä kyykyssä päässyt enää ylös omin avuin. Tai ehkä olisinkin päässyt, mutta pelkäsin otsasuonen räjähtävän ja silmien pulpahtavan ulos kuopistaan... Lantionnostoissakin sai aivan mahtavan tuntuman takareisiin ja pakaroihin, eikä asentoon pääseminenkään tuottanut tavanomaista tuskaa, kun kaveri oli nostamassa tangon lantiolle. Loppuun rykäistiin vielä meitsille täysin tuntemattomia kahvakuulailuja ja kyykkäilyt jatkui jatkumistaan, vaikka jalat huusivatkin jo hoosiannaa ja luulin housujenkin pian repeävän. Loppuverryttely menikin sitten täysin löntystelyksi ja venyttelymatollekin olisi voinut jäädä kaksinkerroin makaamaan. Loistava treeni! Jännitys tosin ei tahtonut kaikota millään, vaan jatkaessani matkaani kaiman tupareihin kävin yhä aivan järjettömillä ylikierroksilla.
Viikkoa aiempana lauantaina tempaisin myös vähän poikkeavan "treenin". Shaun T ja hänen puolisonsa Scott lupasivat jo aikaa sitten tehdä 200 power jumpia kolmessa minuutissa, jos kyseistä asiaa koskeva Fb-postaus saa 200 000 tykkäystä. Se luku ylitettiin tietenkin niin että humahti ja lähempänä tempauksen ajankohtaa siitä huudeltiin naamakirjassa aika paljonkin. Tuossa tuoksinnassa menin sitten lupautumaan itsekin samaan yritykseen. Koville se otti - keuhkot meinasivat sanoa itsensä irti, sain epämääräisen köhän ja monta päivää pohkeeni olivat niin jumissa, että jalat menivät ihan vänkyrälle - mutta onnistuin! Täytyy sanoa, että olen aika ylpeä itsestäni, vaikka asento olisi kyllä voinut olla parempikin välillä. Täytyy myös sanoa, että ei enää ikinä. Hullujen hommaa. Tässä vähän tylsähkö video pomppimisestani. Kiitokset mamille kuvaamisesta ja olohuoneen lainaamisesta!
Pääsin kuin pääsinkin muuten käymään kehonkoostumusmittauksessa messuilla! Herrasmies jonka kanssa kävin papereitani läpi, sanoi että harvemmin näkee yhtä hyvää kehitystä vuodessa kun lähtökohtakin on ollut ihan jeppis, wohoo! Tavoitepainokaan ei ollut enää se 56,7kg mihin en varmaan ikinä tule pääsemään, vaan tämänhetkinen painoni. Olen itsekin todella tyytyväinen tuloksiin, kun en kuitenkaan millään supertiukalla dietilläkään ole kärvistellyt. Tästä eteenpäin sitten koitan hiljalleen yhä vähentää herkutteluja (ihan jo rahankulutuksen ja hampaidenkin takia), mutta otan edelleen rennosti enkä ala ihan herkkunatsiksi. Tottakai tavoitteita on yhä enkä ala löysäilemään, mutta mitäpä tässä stressaamaan. Jatketaan samalla meiningillä niin eiköhän hyviä asioita tapahdu! Katsotaan sitten taas vuoden päästä miltä InBody-paperi silloin näyttää. Tärkeintähän on, että meitsi viihtyy juuri nyt tavattoman hyvin omassa kehossani.
Vasemmalla vanha, oikealla uusi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti